Proffat haukkuvat ja karavaani kulkee

Päivän lehdet jatkavat tiiviisti Himasgaten ympärillä. Kohua nostattaneet kritisoijat ovat lausunnoillaan osoittaneet, etteivät he kenties ymmärrä, että tiedon tuottamisen, levittämisen ja hyödyntämisen prosessit ovat monensuuntaisia. Tai ainakaan he eivät oivalla, että myös professorin titteliä kantavat toimijat voivat ottaa näissä prosesseissa vaihtelevia rooleja.

En henkilökohtaisesti tunne skandaalia julistavia professoreita. Lausuntojensa perusteella he vaikuttavat elävän perinteisissä siiloissaan, eivätkä uskaltaudu muuhun kuin tieteelliseen vuoropuheluun. He ilmeisesti kuvittelevat, että professorin titteliä kantavien ihmisten sanomiset ja kirjoitukset ovat kaikkialla tieteellisten lautakuntien arvioitavana. Näin ei kuitenkaan ole, eikä pidä olla. Tieteellinen arviointi tehdään, kun tutkimus halutaan julkaistavaksi tiedelehdessä. Kritisoijilta vaikuttaa jääneen oivaltamatta, että Himasen toimittaman teoksen tieteellinen uutuusarvo on täysin toissijainen seikka, kun sen tarkoituksena on ollut koota ajatuksia poliittiseen keskusteluun. Todettakoon tosin, että ilmeisesti tieteellistäkin arvoa löytyy ainakin jonkin keskustelun kannalta, sillä teos on läpäissyt Oxfordin yliopiston julkaisusarjan arviointiseulan. Eivät Himanen ja kumppanit tosin ole kovin hyvin onnistuneet viestimään työn tarkoitusta ja rooliaan kokonaisuudessa. Sitä voisi puolustaa äänekkäämminkin.

Himasen kumppani Castells arvelee aamun Hesarissa, että suomalaisprofessorien hyökkäyksessä on kyse kateudesta. Samaa hän on puhunut jo aiemminkin. Arvio ei välttämättä mene täysin metsään. Suomalaiset yliopistot ovat vasta hiljattain siirtyneet aikaan, jossa professorien on kyettävä opettamaan ja tutkimaan kansainvälisellä tasolla. Jo tämä on monille kova vaatimus. Tähän on vielä lyöty päälle entistä konkreettisempi aktiivisen yhteiskunnallisen vuoropuhelun vaatimus. Siinä eivät päde tieteellisen maailman pelisäännöt. Vakuuttamisen keinot ovat erilaiset ja vuoropuheluun osallistuvat joutuvat yksilöinä aivan eri tavoin suurennuslasin alle kuin tutkijat tieteellisissä arviointiprosesseissa. Tämä on monille liikaa. Onnistuminen vuoropuhelussa on toisaalta kiinni siitä osaako osallistuja naksauttaa aivonsa aivan eri asentoon kuin toisille tutkijoille argumentoidessaan. On kyettävä paketoimaan erilaisissa tiedeyhteisöissä käytyjä tuoreita ja vanhojakin keskusteluita poliitikoille ja yritysjohtajille helppokäyttöiseen muotoon. Kun professori ei tähän pysty, on hänen puolustuskeinonaan vanhan maailman akateemisiin hyveisiin vetoaminen ja tieteellisen arvioinnin ulottaminen sinne minne se ei kuulu.

Himasgaten perusteella meillä on melko lailla hommia tehtävänä ennen kuin yliopistokenttämme toteuttaa koko laajuudessaan sitä tehtävää, mikä sille on yhteiskunnan toimesta annettu. Epätoivoon ei tosin ole syytä. Yhä useampi professori haastaa itsensä epämukavuusalueelle ja kasvaa niin ammatillisesti kuin ihmisenä yleensä. Himasgatessa 'ansioituneet' professorit tekevät mahdollisesti hallaa tälle kehitykselle, mutta eivät kuitenkaan onnistu pysäyttämään sitä. Koko systeemi on nimittäin valjastettu muutokseen ja taloudellinen ohjaus tukee tätä melko rankalla kädellä.