Saattohoitajasta kätilöksi

Siirryin tehtaan lattialta kauppatieteen opiskelijaksi syksyllä 2001. Pienten alkukankeuksien jälkeen opinnot sujuivat ihan mukavasti. Kesällä 2002 suunnittelin jo kandidaattitutkielmaa. Kuten tunnettua, oppikirjoissa ei puhuttu mitään osuustoiminnasta. Oli siis melkoinen sattuma, että eräällä mökillä lapsia nukuttaessani käteen sattui S-ryhmää käsittelevä kirjanen. Siitä kaikki lähti. Kun seuraavana päivänä olin vielä kirjan kimpussa, tiesin jo tajunneeni jotain merkittävää. Sarjakuvassa olisi ajatuskuplassani ollut jättimäinen lamppu, joka kirkastuu kuin salamaniskusta.

Oli onni, että kandiseminaaria vetäneet tohtorikoulutettavat sekä opiskelijatoverini suhtautuivat ideaani myönteisesti. Se tasoitti tietä kohti omistajuuden tutkimista osuustoiminnallisissa organisaatioissa. Siihen se myönteinen suhtautuminen sitten pääosin päättyikin. Siirtyessäni graduvaiheeseen keväällä 2003 oli erään professorin ensimmäinen reaktio avoin huvittuneisuus naurun purskahduksella vahvistettuna. Vuotta myöhemmin sain tohtoriopiskelijana ivallisen tiedustelun eräältä professorilta: eikös se osuustoiminta ole jo kuollut ja sen tutkiminen lähinnä historioitsijoiden hommaa? Tiesin jo tuolloin, että samaan kysymykseen tulisin törmäämään joka paikassa. Globalisaation uskottiin olevan viimeinen naula osuustoiminnan arkkuun. Pian osuustoiminnalle laulettaisiin viimeinen virsi niiden muutamien hölmöjen suulla, jotka vielä uskoivat tähän vanhaan malliin. Pääsisin kenties tekemään saattohoitoa. Samalla tekisin tieteellisen itsemurhan.

Yleinen epäusko oli niin vahva, että myös monet osuustoiminnan parissa toimivat ihmiset ihmettelivät mikä sai minut uskomaan toisin. Ajatukseni lampun syttyessä kesällä 2002 olivat jotakuinkin seuraavat. Pohdin tuolloin lähinnä osuuskaupan näkökulmasta. Ensinnäkin olimme siirtyneet verkostotalouden aikaan, jolloin ihmisten sekä yritysten yhteistoiminta nousee arvonluonnin ytimeen ja tieto korvaa finanssipääoman yrityksen tärkeimpänä resurssina. Tämä toisaalta tarkoittaa pääomavetoisen ohjausjärjestelmän korvautumista demokratialle perustuvilla ja osaamista korostavilla muodoilla. Omistajuus ei tässä kuviossa enää viittaisi juridisiin tai muutoin muodollisiin tekijöihin, vaan toimintaan osallistumisen luomiin sosiaalisiin ja psykologisiin suhteisiin. Menestyvien mallien voima perustuisi siihen kuinka hyvin ne pystyvät motivoimaan eri sidosryhmät kokonaisvaltaisesti arvonluontiin, eikä siihen kuinka hyvin pääomansijoittaja onnistuu kontrolloimaan yritystä. Henkilöstön näkökulma korostui. Duunarina uskoin täysillä, että henkilöstö on yrityksen tärkein voimavara. Ajattelin sen olevan sitoutumisen kannalta eduksi, että omistajat ovat heidän kohtaamiaan asiakkaita eikä jotain kasvottomia etäisiä sijoittajia. Viimeinen ajatukseni liittyi kuluttajien vallan lisääntymiseen. Päättelin, että kuluttajien ohjaamassa taloudessa heidän itsensä omistama yritys on sopiva lähtökohta erilaisille arvoketjuille ja -järjestelmille.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana ajatukseni ovat kehittyneet ja laajentuneet, mutta samalla ne ovat lähinnä vahvistaneet uskoani osuustoimintamallin käyttökelpoisuuteen. Mitä paremmin olen oivaltanut osuustoimintamallin, sitä paremmin olen ymmärtänyt osuneeni jo ensiarvioissani melko hyvin oikeaan. Toimintaympäristön muutos käy koko ajan näkyvämmäksi ja osuustoiminta alkaa kiinnostaa. Osuuskunnissa pohditaan kuinka toimintaa voitaisiin rakentaa entistä paremmin osuustoiminnan vahvuuksien päälle. Onneksi olin oikeassa. Kaikki kunnia saattohoitajille, mutta kyllä kätilön hommat sopivat minulle paremmin!