Kilpailu ei ole ainut autuaaksi tekevä voima

Markkinataloutemme muotoa määritteleviin poliittisiin prosesseihin nousee yhä voimallisemmin ääniä, jotka vannovat ainoastaan kilpailun nimiin. Erilaisten toimijoiden keskinäisen riippuvuuden vähentäminen, yhteistyösuhteiden purkaminen ja tämän myötä päätöksenteon hajauttaminen sekä persoonattomien markkinasignaalien jalustalle nostaminen ovat uskonnon ytimessä.

Paradoksaalista tässä suuntauksessa on, että uskonnon harjoittajien julkisissa tavoitteissa mainitaan kansalaisia alistavien valtakeskittymien syntyminen ja laajeneminen, ideologian ja teknologian liitossa ihmiselle annetaan orjan asema. Kenties tällöin ollaan vapaita taloudellista valtaa omaavien yksilöjen harjoittamasta, taloudellisiin riippuvuussuhteisiin perustuvasta painostuksesta ja pakottamisesta tai toisaalta julkisen vallan vastaavalta väärinkäytöltä, mutta onko sellainen markkinatalous edellä kuvattua parempi, jossa alistuksen korvaa epäinhimillisyys, vieraantuminen ja kuulumattomuuden tunne?

Kilpailuun vannovalle taloususkonnolle yhteistoiminta on punainen vaate. Se ei tunnista, että juuri yhteenliittyminen voi toimia suhteellista vapautta edistäen, nostaa toimijoita yksilöiden tai vieraiden organisaatioiden painostuksen alta tai julkisen vallan ikeestä. Esimerkiksi markkinataloudessa elävä osuustoiminta voi olla nimenomaan tällainen voima.

Varsinkin meillä harvaan asutussa Suomessa on merkittävä osa maasta sellaista niukkuuden aluetta. Taloudellisten toimijoiden vaihtoehtoina ovat joko palveluitta jääminen, niiden julkinen järjestäminen (mahdollisesti tarpeita kohtaamattomana ja tehottomana) tai monopolin tarjoamana (todennäköisesti tarpeita kohtaamattomana ja ylihinnoiteltuna). ”Täydellisistä markkinoista” on näissä olosuhteissa turha unelmoida, mutta osuustoimintayritystä voidaan käyttää sellaisten jäljittelemiseen.

Ympäri maailman markkinoiden epäonnistumisista syntyneet osuustoimintayritykset ovat kilpailun kohteeksi joutuessaan menestyneet erittäin hyvin. Näin paitsi skaalaetujen vuoksi myös siksi, että ne mobilisoivat kyvykkäästi inhimillistä pääomaa sosiaalisen pääoman kontekstissa. Esimerkiksi asiakkaidensa omistamissa yrityksissä tieto asiakkaan ja palveluntarjoajan välillä liikkuu verraten hyvin, toimintaa voidaan proaktiivisesti kehittää luottamuksen hengessä yhdessä oppien ja myös toiminnan legitimiteetti on helpommin turvattu.

Legitimiteetistä pääsemmekin tilivelvollisuuden käsitteeseen. Yhteenliittymien ja niiden valtaa pitävien tehtävänä on osoittaa niin omistajayhteisöilleen kuin viranomaisille, että ne todellakin edistävät suhteellista vapautta, keskinäinen riippuvuus luo hyvinvointia eikä haitallisia alistussuhteita ja ettei niiden sisällä sallita valta-aseman väärinkäyttöä. Hyvään yhteiskuntajärjestykseen yleensä liitetyt hyvän hallinnon, ihmisoikeuksien ja läpinäkyvyyden kysymykset ovat näin ollen hyvin olennaisia.

Kilpailu- ja kuluttajaviranomaiset suhtautuvat osuustoimintaan epäluuloisesti. Tästä syystä osuustoimintayritysten kannattaa kehittää omaa hallintokoodistoa. Sellaista, joka ottaa perusteellisesti kantaa siihen kuinka osuustoimintayritys toimii suhteessa omistajayhteisönsä jäseniin ja jonka toteutumista valvotaan niin sisältä kuin ulkoa. Jos osuustoimintaväki itse osoittaa, että toiminta palvelee itse asiassa samoja päämääriä kuin mitä kilpailukin uskotaan palvelevan, on viranomaisilla vähän syytä ryhtyä niihin toimiin, joista moni on huolissaan.